Kirjoittaja: Tiina Kujala, Tampereen yliopisto

Kehollisuuden käsite mainitaan ensimmäistä kertaa suomalaisessa opetussuunnitelmauudistusten historiassa elokuussa 2016 voimaan astuneessa Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (OPH 2014). Suhteessa siihen, että kehollisuus mainitaan sekä osana koko perusopetuksen oppimiskäsitystä että liikunnan oppiainekohtaisessa osassa jokaisella vuosiluokalla, se on kohtalaisen outo käsite liikuntakasvatuksen kontekstissa. Käsitteen juuret voidaan johtaa fenomenologiaan. Fenomenologia on filosofian tutkimussuuntaus, joka pyrkii tutkimaan tietoisuuden rakenteita havaintokokemuksessa. Tämä tapahtuu niin sanotun reduktion kautta, mikä tarkoittaa etäisyyden ottamista tavanomaiseen tapaamme suhtautua maailmaan. Fenomenologisella tutkimusotteella lähestytään eletyn kehollisen kokemuksen tutkimista, jolloin ihmisen olemassaoloa voidaan ymmärtää reflektiivisen tietoisuuden ja reflektoimattoman kehollisen kokemisen moniselitteisenä yhteytenä. (Judén-Tupakka 2007, 63; Perttula 2012.) 

Maurice Merleau-Pontyn (2002) nimeen vahvasti yhdistetyn kehofenomenologian mukaan keho käsitetään merkityksiä kantavaksi ja niitä muodostavaksi, maailmaan suuntautuneeksi, intentionaaliseksi subjektiksi. Emme kohtaa maailmaa ensisijaisesti tietämällä, uskomalla ja olettamalla vaan liikkumalla, tuntemalla ja havaitsemalla. Fenomenologinen ote kysyy, mitä keho tekee ja miten olemme maailmassa kehollamme (Heinämaa 2002). Eletyn kehomme ansiosta olemme kokevia subjekteja. Koemme kehossamme kipua, mielihyvää, pelkoa, pätevyyttä, vahvuutta jne. Eletyn kehon vastakohdaksi asettuu objektikeho, esineellistetty keho (Kortelainen 2014; Reeve 2011), jota mm. lääketiede tutkii ja jona postmoderni kulutusyhteiskunta kehomme representoi (Giddens 1991). Suhteemme elettyyn kehoon on suora ja välitön. Me liikumme ja toimimme eletyllä kehollamme, me myös opimme kehollamme.  

Kehollinen oppiminen korostaa toiminnan ja koko kehossa tapahtuvan aktiivisuuden, joko näkymättömän, sisäisen liikkeen tai näkyvän liikkeen merkitystä oppimisessa. Kehollisessa oppimisessa ihminen aktivoituu niin aistimusten, tunteiden, mielikuvien, kielen kuin ajattelun tasoilla. (Anttila 2013, 44; Koski 2000; Siljamäki jne. 2016.) Perusajatuksena on esikielellisen tai esireflektiivisen tietoisuuden tason kietoutuminen yhteen reflektiivisen, kielellisen tietoisuuden tason kanssa. Ihmisen liikkuessa hän myös ajattelee, aistii, havainnoi ja nimeää havaintojaan sekä antaa niille merkityksiä. Ajatuksen ja kokemuksen kietoutuessa toisiinsa tuotetaan uutta, jopa yllättävää toimintaa, ajattelua ja kieltä. (Anttila 2013, 42–43.) 

Kehollisen oppimisen eräänä juurena voidaan pitää tekemällä oppimista ja kokemuksellista oppimista. John Deweyn pragmatistisen kasvatusfilosofian ydinkäsite on juuri kokemuksen käsite (Dewey (1934/2005; 1938/1997). Kolbin (1984, 21) syklinen malli korostaa reflektion osuutta kokemuksellisessa oppimisessa. Myös Silkelä (2001) painottaa oppimisessa syviä, aitoja kokemuksia. Hänen mukaansa minän uudelleen rakentuminen mahdollistaa persoonallisesti merkittäviä oppimiskokemuksia, jolloin ymmärrämme jonkin asian uudella tavalla ja tämän seurauksena maailmankuvamme avartuu (ks. myös Hopkins & Putnam 1997, 80–82).   

Lauri Rauhalan (1993, 144–145) kolmikantainen ihmiskäsitys tuo tajunnallisuuden ja kehollisuuden oheen situationaalisuuden. Situaatiolla hän tarkoittaa ihmisen kosketuspintaa maailmansa kanssa, hänen sijoittumistaan ympäröivään todellisuuteen ja sen suhteisiin. Voimassa olevan kansallisen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden oppimiskäsityksen voi nähdä kumpuavan edellä esitetystä ihmis- ja oppimiskäsityksestä. Se korostaa oppilaan aktiivista roolia, kehollisuutta, eri aistien käyttöä ja tunnekokemuksia (OPH 2014, 17). 

Lähteet 

Anttila, E. 2013. Koko koulu tanssii! Kehollisen oppimisen mahdollisuuksia kouluyhteisössä. Acta Scenica 37. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. Esittävien taiteiden tutkimuskeskus.  

Dewey, J. 1934/2005. Art as experience. New York: Perigee Books. 

Dewey, J. 1938/1997. Experience and education. New York: Touchtone.  

Giddens, A. 1991. Modernity and self-identity. Self and society in the late modern age. 5. painos. Oxford: Blackwell.  

Heinämaa, S. 2002. Loogisista tutkimuksista ruumiinfenomenologiaan. Teoksessa I. Niiniluoto ja E. Saarinen (toim.) Nykyajan filosofia. Helsinki: WSOY. 261–303.  

Judén-Tupakka, S. 2007. Askelia fenomenologiseen analyysiin. Teoksessa E. Syrjäläinen, A. Eronen ja V-M. Värri (toim.) Laadullisen tutkimuksen analyysi. Tampere University Press. 62–90. 

Kolb, D. A. 1984. Experiential learning: experience as the source of learning and development. Englewood Cliffs, N.J.: Prentice-Hall.  

Kortelainen, I. 2014. Kehotietoisuus psykososiaalisesta näkökulmasta. Teoksessa I. Kortelainen, A. Saari ja M. Väänänen (toim.) Mindfulness ja tieteet: tietoisuustaidot ja kehotietoisuus monitieteisen tutkimuksen kohteena. Tampere: Tampere University Press. 125–140. 

Koski, T. 2000. Liikunta elämäntapana ja henkisen kasvun välineenä. Filosofinen tutkimus liikunnan merkityksestä, esimerkkeinä jooga ja zen-budo. Tampereen yliopisto. Väitöskirja. 

Laine, T. 2015. Miten kokemusta voidaan tutkia? Fenomenologinen näkökulma. Teoksessa R. Valli ja J. Aaltola (toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin 2. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. 4. uudistettu painos. Jyväskylä: PS-kustannus. 29–51.   

Lehtomaa, M. 2005. Fenomenologinen kokemuksen tutkimus: Haastattelu, analyysi ja ymmärtäminen. Teoksessa J. Perttula ja T. Latomaa (toim.) Kokemuksen tutkimus. Merkitys, tulkinta, ymmärtäminen. Helsinki: Dialogia. 163–194. 

Merleau-Ponty, M. 2002. Phenomenology of perception. Lontoo: Routledge.  

Perttula, J. 2012. Mikä tekee kokemuksen tutkimisesta fenomenologista? – fenomenologisen ajatteluni kehityspolkuja. Teoksessa L. Kiviniemi, K. Koivisto, T. Latomaa, M. Merilehto, P. Sandelin ja T. Suorsa (toim.) Kokemuksen tutkimus III. Teoria, käytäntö, tutkija. Julkaisu@ulapland.fi. 319–337. 

Rauhala, L.1993. Eksistentiaalinen fenomenologia hermeneuttisen tieteenfilosofian menetelmänä. Filosofian tutkimuksia Tampereen yliopistosta 41.

Reeve, S. 2011. Nine ways of seeing a body. Devon: Triarchy Press. 

Siljamäki, M., Kalaja, M., Perttula, J. & Kokkonen, M. 2016. Lähtökohtana holistinen kehollisuus: koululiikunnan uudet tuulet. Liikunta & Tiede 53 (1), 40–46.  

Silkelä, R. 2001. Merkittävät oppimiskokemukset seikkailukasvatuksessa. Nuorisotutkimus 19 (3), 24–32.